torstai 28. tammikuuta 2016



Erno Paasilinna istui ravintolassa myös minä
                                                                 muitakin oli
en muista keitä muita
Erno jutteli harvakseen joku vinoili yritti vinoilla
jutusta joka käsitteli
                      merkonomien koulutuksen määrää
                                            ei onnistunut
Arto Paasilinna oli kerran samaisessa paikassa ja hulvaton
nyrkkitappelua ei syntynyt vaikka A Paasilinna ja Jorma Kuula
                                            istuivat yhteisessä pöydässä
myöhemmin A pääsi lööppeihin
                      Erno ei
hauskaa oli kun Leo Lastumäki istui vieressä
                      ja satuin huomaamaan oman nyrkkini
                      hänen nyrkkinsä vieressä
sitten se Erno kuoli ja Artoa käännettiin
                      Leo nojasi keppiinsä ja hänkin kuoli ja Kuula
Arto ei pysty enää kaikkiin saunoihinsa
                      mutta Ernon kapina jatkuu


Markku Kokkola, 
runoilija, 
Kemi

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Kaukaa lähelle

Sodankylän elokuvajuhlilla vuonna 2006 ihastelemani iranilainen elokuvaohjaaja Jafar Panahi lusii kotiarestiaan Teheranissa. Iranin valtio on määrännyt hänet elokuvien tekokieltoon kahdeksikymmeneksi vuodeksi, sisältäen myös käsikirjoittamisen ja haastatteluiden antamisen. Silti Panahi toimii ja ajattelee, tapaa ystäväänsä, jonka kanssa jutustellessa kamera nyt vain sattuu olemaan päällä. Kyseessä ei ole haastattelu, Panahilta ei kysytä mitään, mutta hän kuvailee sanoin ja elein, millä tavoin hän olisi kuvannut uusimman elokuvansa, mikäli kuvauslupa Iranin valtiolta olisi herunut. Muistikortilla, täytekakun sisään leivottuna, tämä kuvaustallenne päätyi Cannesin elokuvajuhlille vuonna 2011, jonka jälkeen se on kiertänyt maailmaa. Suomalaisille tämä tuotos on esitetty nimellä ”Tämä ei ole elokuva”. Panahi on sittemmin kuvannut myös uuden elokuvan nimellä Taxi. Sen tekemiseksi Panahi asensi taksiin kolme kameraa ja näennäisesti toimi taksikuskina Teheranissa. Elokuvan näyttelijät esittivät taksin asiakkaita. Tuloksena oli paljastava ja Panahin tuotosten tapaan myös absurdin hauska elokuva suljetusta Iranista. Virtaava vesi löytää aina uomansa.

Kirjallisuuden piirissä erilaiset salakuljetushankkeet ovat olleet tarpeellisia kautta aikojen. Aleksandr Solzhenitsynin Vankileirien saaristo -käsikirjoituksen matka länsimaihin edellytti monen ihmisen päätöstä vaarantaa paitsi asemansa, myös henkensä teoksen saattamiseksi lukijoiden käsiin. Teoksen julkaiseminen suomettuneisuuden ajan Suomessakaan ei ollut aivan riskitöntä. Mihail Bulgakov verhosi havaintonsa vahvaan fantasian kaapuun, mutta siitä huolimatta Saatana saapuu Moskovaan -teos julkaistiin sensuroimattomana versiona Venäjällä vasta 37 vuotta valmistumisensa jälkeen.
Maantieteellisesti ja ajallisesti kauas on helppo nähdä. 2010-luvun Suomessa tekstejä ei tarvinne salakuljettaa eikä kuvata elokuvia tai dokumenttiaineistoa salaa. Paitsi jos aiot kuvata eläinten oloja sikaloissa. Kukaan ei joudu mielipiteidensä ilmaisemisesta vaikeuksiin. Paitsi jos kerrot suljetun uskonnollisen yhteisön käytänteistä tai jos puolustat tahikka vastustat maahanmuuttoa. Kukaan ei joudu miettimään, mihin aikaan päivästä ja missä seurassa tohtii lähteä kotinsa ulkopuolelle. Paitsi jos olet homoseksuaali, kannattaa kuitenkin olla ihan hissuksiin eikä ainakaan pitää mielitiettynsä kädestä kiinni julkisesti.

Tänä syksynä turvapaikan hakijoiden kanssa työskentelevät ihmiset ovat joutuneet solvatuiksi ja tönityiksi työnsä vuoksi ja monien työpaikkojen kahvipöydissä istuu ihmisiä, jotka eivät uskalla sanoa ajatuksiaan ääneen oikein mistään aiheesta. Ilmapiiri suomalaisessa yhteiskunnassa ja koko Euroopassa on tänne asti saapuvien uutiskuvien perusteella kiristynyt. Mietin, mikä tässä tilanteessa olisi todellista kapinaa ja mikä sitä motivoi?

Kapinaan ryhtyviä ihmisiä ajaa toivo paremmasta. Toki myös näköalaton toivottomuus ja silkka kostonhimo voivat joillekuille toimia kelpo motiiveina. Kuitenkin suuret kapinalle syttyvät massat unelmoivat paremmasta huomisesta, kirkkaammista tulevaisuuden näkymistä ja vapaammasta tilasta hengittää.  Mielestäni tämän ajan suurinta kapinaa on toiveikkuuden ylläpito, pahantahtoisuuden vastustaminen ja faktatietojen hankkiminen.

Pahantahtoisuutta voi vastustaa laajentamalla kokemusmaailmaansa lukemalla romaaneja, runoja, näytelmiä ja tietokirjoja ”niistä”, itselle vieraista ja käsittämättömistä ihmisistä, tapahtumista ja kulttuureista. Toiveikkuutta voi ylläpitää keksimällä yhä uudestaan, kuinka virtaava vesi voi mahdottomassa tilanteessa sittenkin löytää uomansa. Pariisissa ei alistuttu terrori-iskujen jälkeen pelkäämään kodin seinien sisäpuolella, vaan kekseliäästi kierrettiin kokoontumiskieltoa muodostamalla ihmisketju ja tuomalla kengät aukiolle tukemaan päättäjiä ilmastonmuutoksen etenemisen vastaisessa työssä.

Faktan seulominen tieto- ja luulotulvasta on haastava homma, mutta älä pelkää, vaan pelaa! Pujottele useammilla uutiskanavilla, perehdy keskenään vastakkaisia näkemyksiä edustavien asiantuntijoiden ja tieteentekijöiden näkemyksiin, löydöksiin ja johtopäätelmiin. Raskain osuus on sitten vielä edessä: faktojen pohjalta pitää ajatella itse ja ajatella yhdessä, mahdollisimman monenlaisten keskustelukumppanien kanssa vatvoa ja pyöritellä asioita, tuumailla ja tarkentaa mitä tämä ja tämä asia juuri meille, tässä ympäristössä merkitsee.

Näinä aikoina ihmisten kokoontuminen yhteen, kokemaan ja ajattelemaan yhdessä, on tehokas vastaisku kaikkea pelottavaa, tympeää ja turhauttavaa vastaan. Aistien auki pitäminen ja ympärilleen näkeminen, tarkkojen havaintojen tekeminen estävät valumasta näköalattomuuteen. Tuula Väisänen kuvaili lokakuun blogissa, kuinka itäsaksalainen näytelmäkirjailija Heiner Müller ”puhui monien vaienneiden ja vaiennettujen, oman äänensä kadottaneiden ihmisten puolesta”.  Keitä ovat tämän päivän Pohjois-Suomen vaienneet ja vaiennetut, joiden puolesta jonkun pitäisi kirjoittaa? Millaisten ihmiskohtaloiden puolesta seuraavat kapinalliset rivit kirjoitetaan? Sitäkin on syytä – ja ilo – miettiä yhdessä. Rovaniemellä tavataan!

Hertta Alajärvi

Kirjoittaja kuuluu lappilaisen kulttuurilehti Jänkän toimituskuntaan