Kokkolan Markku kerkesi laittaa Paasilinnan pojat
Kapinallisiin riveihin juuri, kun olin itse ajatellut sen tehdä. Se johtuu
siitä, että Markun vuoro kirjoittaa oli ennen minua. Erno Paasilinna sai maailman
ensimmäisen Finlandia-palkinnon vuonna 1984 esseekokoelmastaan Yksinäisyys ja
uhma. Mutta miten on tänä päivänä, vierastavatko lukijat Ernon
kirvespohjakapinallisuutta? Markun runosta ymmärsin, että Erno elää edelleen.
Paasilinnan pojista Erno tulee ensimmäisenä mieleeni Suomen
kapinallisista kirjoittajista, pelkkää tikkuista poikittain asettumista koko mies.
Ernon satiiriset lausahdukset saavat tunteen kuin kauluksesta kaadettaisiin iholle
vuoroin kylmää ja kuumaa vettä. Hänen ajattelussaan valta ja kirjailijan suhde
yhteiskuntaan ovat keskeisellä sijalla.
Tällekin ajalle sopii Ernon päätelmä: ” On pakko harjaantua
ajattelemaan väärin, muuten ei voi käsittää tätä järjestystä.” Paasilinna
työskenteli sekä Kaltiossa että Pohjoisessa, joten hänellä oli sanottavaa kulttuurilehtien
julkaisemisesta. Sydäntäni lähellä ovat satiirit Kuinka kulttuurilehti kuolee,
Kirje tilaajalle ja Kaltio todistaa. Ihanan nostalginen on kertomus siitä, kun
vaari oli nuoruudessaan nähnyt työmiehen.
Mutta ei velipoika Artokaan – hän jota käännetään – mikään
myötäjuoksija ollut. Edesmennyt mieheni Erkki työskenteli Kansallisoopperan
lavastamossa – ei tämän uuden, vaan sen vanhan, Aleksanterin oopperan. Oopperasta
oli vain muutama askel ravintola Bulevardiaan, johon ehti hyvin näytöksen
jälkeen. Kulttuuriväen joukossa istui itseoikeutetusti iltaa myös Arto
Paasilinna. Erään kerran Erkki ja Arto sattuivat yhtä aikaa naulakolle. Portsari
oli siihen aikaan suuriruhtinaaseen vertautuva henkilö, jota tavallinen ihminen
ei voinut kuvitellakaan loukkaavansa. Saatuaan takin päälleen Arto kaivoi
taskusta kourallisen killinkejä, heitti ne nurkkaan naulakon alle ja sanoi:
”Siinä Topille.” Portsari onnistui noitumaan hymyntapaisen naamalleen ja
totesi: ”Se on niin humoristinen tuo Arto.”
Ymmärtävätköhän fransmannit jotakin enemmän Arton kirjoista
kuin me suomalaiset? Siellä jopa kriitikot – nuo luovaa työtä aidanseipäissä
väijyvät korpit – ylistävät hänen teoksiaan. Arto kirjoittaa raskaista
teemoista: itsemurhista oikein porukalla, mielisairaudesta, vanhukseen
kohdistuvasta väkivallasta, sodasta… Kaiken yllä leijuu kuitenkin hirtehinen
nauru, sovinnaisuuden aidat ovat Artolle kaatamista varten.
Salakavalan
pehmeästi, mutta anarkistisesti kirjoitti ja toimi myös Tove Jansson. Hän jos
kuka oli suomenruotsalaisen kirjallisuuden kapinallinen. Toven harteille vain
on niin vaikea sovittaa kapinallisen viittaa, koska hänen pieni ja hymyilevä
habituksensa viestii vastakkaista. Hänen taiteensa henki on täydellinen
piittaamattomuus yhteiskunnan normeista ja sovinnaisuuden säännöistä.
Kun Kansallisoopperassa valmisteltiin Muumioopperaa, Tove
oli asiantuntijana. Erkki osasi tehdä pääpöntöt sellaisiksi, etteivät aariat
eivätkä laulajat tukehtuneet niihin. Tove kysyi Erkiltä, että mistähän
lavastamon puoli ilahtuisi ensi-iltajuhlassa. Erkki vastasi vilpittömästi, että
juomana voisi olla kori Koskenkorvaa. Illan kääntyessä aamua kohti, Tove vihelteli
Höstvisania ja piti ovea auki, kun Erkki kantoi juhlijoita takseihin. Tove osasi
juhlia kuin muumipeikot.
Tervetuloa viheltelemään Pohjois-Suomen Kirjailijapäiville!
Paula Alajärvi
Lappilaisen kulttuurilehti Jängän päätoimittaja
Lappilaisen kulttuurilehti Jängän päätoimittaja
Sodankylä