maanantai 15. helmikuuta 2016

Ironisia henkilöitä ei kannata piestä



Kokkolan Markku kerkesi laittaa Paasilinnan pojat Kapinallisiin riveihin juuri, kun olin itse ajatellut sen tehdä. Se johtuu siitä, että Markun vuoro kirjoittaa oli ennen minua. Erno Paasilinna sai maailman ensimmäisen Finlandia-palkinnon vuonna 1984 esseekokoelmastaan Yksinäisyys ja uhma. Mutta miten on tänä päivänä, vierastavatko lukijat Ernon kirvespohjakapinallisuutta? Markun runosta ymmärsin, että Erno elää edelleen.

Paasilinnan pojista Erno tulee ensimmäisenä mieleeni Suomen kapinallisista kirjoittajista, pelkkää tikkuista poikittain asettumista koko mies. Ernon satiiriset lausahdukset saavat tunteen kuin kauluksesta kaadettaisiin iholle vuoroin kylmää ja kuumaa vettä. Hänen ajattelussaan valta ja kirjailijan suhde yhteiskuntaan ovat keskeisellä sijalla. 

Tällekin ajalle sopii Ernon päätelmä: ” On pakko harjaantua ajattelemaan väärin, muuten ei voi käsittää tätä järjestystä.” Paasilinna työskenteli sekä Kaltiossa että Pohjoisessa, joten hänellä oli sanottavaa kulttuurilehtien julkaisemisesta. Sydäntäni lähellä ovat satiirit Kuinka kulttuurilehti kuolee, Kirje tilaajalle ja Kaltio todistaa. Ihanan nostalginen on kertomus siitä, kun vaari oli nuoruudessaan nähnyt työmiehen.

Mutta ei velipoika Artokaan – hän jota käännetään – mikään myötäjuoksija ollut. Edesmennyt mieheni Erkki työskenteli Kansallisoopperan lavastamossa – ei tämän uuden, vaan sen vanhan, Aleksanterin oopperan. Oopperasta oli vain muutama askel ravintola Bulevardiaan, johon ehti hyvin näytöksen jälkeen. Kulttuuriväen joukossa istui itseoikeutetusti iltaa myös Arto Paasilinna. Erään kerran Erkki ja Arto sattuivat yhtä aikaa naulakolle. Portsari oli siihen aikaan suuriruhtinaaseen vertautuva henkilö, jota tavallinen ihminen ei voinut kuvitellakaan loukkaavansa. Saatuaan takin päälleen Arto kaivoi taskusta kourallisen killinkejä, heitti ne nurkkaan naulakon alle ja sanoi: ”Siinä Topille.” Portsari onnistui noitumaan hymyntapaisen naamalleen ja totesi: ”Se on niin humoristinen tuo Arto.”

Ymmärtävätköhän fransmannit jotakin enemmän Arton kirjoista kuin me suomalaiset? Siellä jopa kriitikot – nuo luovaa työtä aidanseipäissä väijyvät korpit – ylistävät hänen teoksiaan. Arto kirjoittaa raskaista teemoista: itsemurhista oikein porukalla, mielisairaudesta, vanhukseen kohdistuvasta väkivallasta, sodasta… Kaiken yllä leijuu kuitenkin hirtehinen nauru, sovinnaisuuden aidat ovat Artolle kaatamista varten.

Salakavalan pehmeästi, mutta anarkistisesti kirjoitti ja toimi myös Tove Jansson. Hän jos kuka oli suomenruotsalaisen kirjallisuuden kapinallinen. Toven harteille vain on niin vaikea sovittaa kapinallisen viittaa, koska hänen pieni ja hymyilevä habituksensa viestii vastakkaista. Hänen taiteensa henki on täydellinen piittaamattomuus yhteiskunnan normeista ja sovinnaisuuden säännöistä. 

Kun Kansallisoopperassa valmisteltiin Muumioopperaa, Tove oli asiantuntijana. Erkki osasi tehdä pääpöntöt sellaisiksi, etteivät aariat eivätkä laulajat tukehtuneet niihin. Tove kysyi Erkiltä, että mistähän lavastamon puoli ilahtuisi ensi-iltajuhlassa. Erkki vastasi vilpittömästi, että juomana voisi olla kori Koskenkorvaa. Illan kääntyessä aamua kohti, Tove vihelteli Höstvisania ja piti ovea auki, kun Erkki kantoi juhlijoita takseihin. Tove osasi juhlia kuin muumipeikot.

Tervetuloa viheltelemään Pohjois-Suomen Kirjailijapäiville!

Paula Alajärvi
Lappilaisen kulttuurilehti Jängän päätoimittaja
Sodankylä

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti